Kuinka parantaa kielellistä itsetuntoaan?

Jokainen vähemmistökielen kuten karjalan puhuja on varmasti ollut joskus tilanteessa, jossa on aloittanut keskustelun vaikkapa karjalaksi mutta tuntenut olonsa pian epävarmaksi. Keskustelukumppani on vastannut ehkä toteamalla, ettei hän puhu karjalaa, mikä on saanut puhujan nolostumaan. Puhuja on sitten häpeissään vaihtanut puheensa enemmistökielelle. Nolostuminen ja häpeä ovat tunteita, jotka puhuja kokee rangaistuksena. Ihmiselle on tyypillistä välttää tilanteita, joissa hän on aiemmin saanut negatiivista palautetta. Siksi puhuja rupeaa jatkossa välttelemään rangaistuksia eli tilanteita, joissa hänen pitäisi käyttää vähemmistökieltä.

Emma Sanginés on käyttäytymisterapeutti, joka on erikoistunut muun muassa urheilijoiden psyykkiseen valmennukseen, erilaisten psykologisten ongelmatilanteiden hoitoon sekä vähemmistökielten aktivistien ja puhujien kouluttamiseen ja voimaannuttamiseen. Minulla oli ilo kuulla Sanginésia Baskimaalla järjestetyssä, nuorille kielenelvyttäjille tarkoitetussa HIGA!-kesäkoulussa, jonne hänet oli kutsuttu kertomaan työstään ja tutkimuksistaan.

Sanginés kertoo järjestävänsä työryhmänsä kanssa TELP-työpajoja (Taller d´Espai Lingüístic Personal). Ne on suunnattu kieliaktivisteille ja kielenpuhujille, ja niiden kohderyhminä ovat tähän mennessä olleet baskin ja katalaanin kielen puhujat. Työpajojen osallistujia opetetaan tulemaan tietoisiksi omista käyttäytymismalleistaan erilaisissa kommunikatiivisissa tilanteissa. – Kielenpuhujan on mahdollista parantaa jo olemassa olevia käyttäytymismallejaan, mikäli hän on hyvin tietoinen aiemmista malleistaan ja kokemuksistaan. Omaa käyttäytymistään ja reagointitapojaan on mahdollista kontrolloida, ja uudenlaisia reagointitapoja voi tietoisesti myös opetella, Sanginés toteaa.

Sanginésin mukaan vähemmistökielen puhujan käsitys erilaisista kommunikatiivisista tilanteista saattaa olla turhankin ylivirittynyt. Hän vertaa tilannetta liikennevaloihin. Vastapuolen reaktio voi olla väriltään joko vihreä, keltainen tai punainen, mutta vähemmistökielen puhuja on oppinut omien negatiivisten kokemustensa vuoksi tulkitsemaan valon aina punaiseksi. Olisi kuitenkin tärkeää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa keskustelukumppani vielä näyttää vihreää tai keltaista valoa. Näissä tilanteissa vähemmistökielen puhumista kannattaa jatkaa rohkeasti. Vasta punainen valo on merkki siitä, ettei keskustelu kyseisellä kielellä enää onnistu. – Omalla mallilla ja omilla kielivalinnoilla on suuri vaikutus myös muiden käyttäytymiseen ja vallalla oleviin käytänteisiin, Sanginés muistuttaa.

On sanottu, että yhteiskunnassamme on usein helpompi olla yksi- kuin monikielinen, sillä vähemmistökielen puhuminen aiheuttaa puhujalle usein enemmän stressiä kuin enemmistökielen puhuminen. Kielellistä stressiä koetaan esimerkiksi tilanteissa, joissa puhujan on pikaisesti päätettävä, millä kielellä hän lähestyy keskustelukumppaniaan. Ovatko kielen valinnan kriteereinä vaikkapa keskusteluympäristö, vastapuolen ulkonäkö ja pukeutuminen tai hänen kantamansa esineet? Miltä näyttää esimerkiksi tyypillinen karjalan kielen puhuja, ja voiko tällaisia kriteerejä edes määritellä? Sanginésin mukaan jokaisen kannattaa pohtia mielessään omia valintakriteerejään. On tärkeää tiedostaa omat ennakkokäsityksensä ja yrittää vaikuttaa niihin.

Vähemmistökielen puhuja saa elämänsä aikana varmasti kuulla monenlaisia ennakkoluuloisia väittämiä. Jonkin kielen puhumista saatetaan pitää esimerkiksi maalaisena tai vanhanaikaisena. Jotkut eivät ehkä pidä sopivana sitä, että vähemmistökieltä puhutaan julkisissa tilanteissa kuten kadulla tai liikennevälineissä. Sanginésin mukaan ympäristön turhia ennakkoluuloja kannattaa pyrkiä murtamaan. Paras strategia on vastakysymysten esittäminen. Kun puhuja siis kohtaa vaikkapa väitteen ”Kaikki x:n kielen puhujat ovat typeriä”, hänen kannattaa reagoida hyökkäykseen puolustautumisen sijaan kyselemällä. Esimerkiksi kysymys ”Mitä tarkoitat typerällä?” kääntää keskustelun suunnan ja saa vastapuolen pohtimaan omia ennakkoluulojaan. Tällaisia vastakysymyksiä ja -argumentteja voi laatia jo etukäteen, jotta ne tulevat sitten vaivatta mieleen keskustelutilanteissa.

TELP-työpajojen päämääränä on opettaa vähemmistökielten puhujia käyttäytymään luontevasti, mukavasti ja itsevarmasti erilaisissa keskustelutilanteissa. Sanginésin mukaan hänen työpajoissaan opetetaan oikeastaan vain asioita, jotka ihmiset jo tietävät entuudestaan. Työpajojen tarkoituksena on kuitenkin auttaa ihmisiä jäsentämään tietonsa uudella tavalla. Koulutus auttaa kielenpuhujia keksimään uusia näkökulmia ja huomaamaan ne tilanteet, joissa puhujan on itse mahdollista vaikuttaa keskustelun kulkuun ja kielivalintoihin. Prosessia, jossa kielen käyttöalat kasvavat ja sen prestiisi eli arvo nousee, kutsutaan normalisaatioksi.

Sanginés kertoo tutkimuksesta, jonka hän ja hänen työryhmänsä tekivät vuonna 2014. Tutkimukseen osallistui 95 ihmistä, ja siinä tarkasteltiin ihmisten reaktioita erilaisten keskustelukumppanien edessä. Tutkimusryhmää kiinnosti, miten ihmisten reaktiot muuttuivat, kun vastapuoli oli arka tai itsevarma tai kun hän käyttäytyi aggressiivisesti. Tutkimus osoitti, että kaikkein arvostetuimpia olivat itsevarmat ihmiset. He eivät olleet liian pelokkaita eivätkä toisaalta liian aggressiivisia. Itsevarma ihminen tuntee oman arvonsa olematta kuitenkaan hyökkäävä muita kohtaan. Itsevarma kielenpuhuja ei sorru turhaan selittelyyn, sillä turha selittely luo ihmisestä vain epävarman vaikutelman. Hallitusti hiljaa olemistakin voi opetella. Kielellinen itsetunto löytyy siis arkuuden ja aggressiivisuuden sopivasta välimaastosta.

Linkkejä:
Gemma Sanginésin kotisivu:
https://www.gemmasangines.com/index.php/perfil